Annikki Salo muistelee vuonna 1991

Helsingin Raamattukoulun ansaittuja eläkevuosia nauttivalla emännällä, Annikki Salolla, oli etuoikeus saada tutustua 22 vuoden aikana koulun kaikkien rehtorien elämään arjen kiemuroissa. Annikki näki ja koki hengellisten auktoriteettien varjopuolet, ihmisyyden ja osasi taitavasti sukkuloida yleisön ja näiden monesti turhankin taakoitettujen esikuvien välillä. Annikista tuli arvokas linkki niin oppilaiden, ystävien kuin rehtorienkin välillä. Hän tiesi, mistä narusta kulloinkin tuli vetää…

Annikki, Kaivannon kanavan tyttö, lähti Helsinkiin katsastamaan ”vain vähäksi aikaa” Helsingin Raamattukoulun keittiötä, mutta jäikin sille tielle. Kansanlähetys oli viedä emännän mennessään, mutta tapahtuman kipeys piti Annikin uskollisena Raamattukoululle.

– Parasta aikaa on ollut silloin, kun koululla on ollut vaikeaa. Vaikeita vaiheita on ollut useampiakin. Yhdessä rukoiltiin asioille selvyyttä. On ollut selvä tarkoitus, että Kerttu Vainikainen, nainen, on perustanut HRK:n, koska se on kestänyt tuulet ja myrskyt, on Annikin painokas mielipide.

Millaisin sanoin kuvaisit opetusneuvos Kerttu Vainikaista, HRK:n ensimmäistä, monen oppilaan – ja aikuisenkin pelkäämää rehtoria?

– Rehti….hyvä sielunhoitaja. Vainikainen sanoi asioista. Tärskäytyksen jälkeen ei enää asiaa muisteltu ja kaivettu. Toista ovat nämä miehet, he ovat herkkähipiäisempiä….Jos Vainikainen oli menetellyt typerästi, hän yritti hyvittää. Muistan kerrankin, kun koulun vanha ystävä, Kanervan Anni-täti, tuo hyvin kasvatettu perheen ainoa lapsi, ojensi Vainikaista: ”Älä huuda minulle!” Ja Vainikainen vastasi kovaäänisesti: ”En minä huuda sinulle!” ”Kyllä sinä huudat! Minä en ole tottunut, että minulle puhutaan tuolla tavalla”, Anni-täti sanoi määrätietoisesti. Jonkin ajan kuluttua Vainikainen tuli luokseni: ”Keitätkö kahvia, minulla on Anni-tädille asiaa”. Ne olivat hyvityskahvit

– Kerran taas eräs pelokas tyttöoppilas uskaltautui Vainikaisen sielunhoitoon. Ulos rehtorin huoneesta tuli helpottunut tyttö. Vainikainen oli nähnyt tytön arkuuden ja sanonut: ”Älä pelkää. En mitä ketään ole elävältä syönyt.”

– Kerttu Vainikainen oli aristokraattinen opettaja, pelottava, jota toteltiin. Vainikaisella oli tapana pitää jokaiselle valmistuvalle oppilaalle kansliassa kahdenkeskinen keskusteluhetki ennen päätösjuhlaa. Kerran hän kokeili oppilaiden huomiokykyä patalapun avulla. Ajattelin, että hän on varmasti väsynyt ja vein hänelle keskusteluhetkien välillä kahvia. Heti kansliaan astuttuani huomasin lattialla patalapun. Nostin sen kiireesti pöydälle. Vainikainen nappasi sen pöydältä ja heitti takaisin lattialle: ” Anna sen olla siinä! Olit ensimmäinen huoneeseen tullut, joka huomasi sen.” Se oli sitä entisajan kasvatusta se.

– Vainikainen empi vain kerran. Kun syntyi Kansanlähetys ja uhottiin, että nyt Raamattukoulu kuolee. Vainikaisellakin oli epäilys ja hän kysyi minulta syksyn saavuttua. ”Mahtaakohan ketään tulla luennoille?” Minä vastasin: ”Tulee varmasti!” Luennoille tuli väkeä ennätysmäärä. Näin Jumala osoitti, että ei Raamattukoulu kuole.

Entä sitten koulun toinen rehtori, rovasti Risto Santala, Suomeen Israelista kutsuttu lähetystyöntekijä, millainen mies hän oli?

– Hieno ihminen, gentlemanni….evankelista. Risto loi Raamattukoululle ystäväpiirin, ja Israel-matkat tulivat monelle tutuiksi. Hänen sunnuntaisista tilaisuuksistaan tuli niin suosittuja, että koulun eteinenkin oli täynnä. 150-170 henkeä ahtautui kuuntelemaan, osa jouduttiin käännyttämään ovelta takaisinkin. Mutta ensiksi ei hänellä – eikä kyllä kenelläkään muullakaan rehtorilla – ollut yleisöä, jokaisen vuorollaan piti hankkia kuulijakuntansa. Moni mies ei olisi kestänyt sellaisessa puristuksessa kuin Risto oli: toisaalta hänen suunnitelmansa esti entinen rehtori; toisaalta Kansan Raamattuseura, jonka kanssa Helsingin Raamattukoulu oli velkaisuutensa takia joutunut lyöttäytymään yhteen. Tämä masensi aika ajoin Ristoa kovastikin.

– Risto osasi myös härnätä….Joskus jouduin valvomaan oppilaiden tenttejä, ja kerran eräs hermoileva nuorukainen valitti minun häirinneen hänen koerauhaansa, kun olin aukaissut kaapin oven. Kerran sitten oppilas yksin jatkoi kirjoittamista, kun oli Riston valvontavuoro. Risto kai tuumi, että poika oli riittävän kauan vastannut tentteihin ja meni ja hakkasi huoneessa olevaa pianoa.

– Risto Santala palasi Raamattukoulusta takaisin lähetystyöhön.

Entä sitten koulun kolmas rehtori, pastori (sittemmin kenttärovasti ja teologian tohtori, nyt eläkkeellä) Seppo Kangas?

– Seppo oli talousmies ja evankelista. Tempperamenttinen mies. Energinen, aina piti olla jotakin tehtävää: Kotkan mökilläkin piti lähteä ojaa kaivamaan tai muuta puurtamaan. Seppo on karismaattinen mies, joka valtasi yleisön. Television ”Kuule Sinua rakastetaan!” ohjelman juontajana hän oli vuosia.

– Seppo oli koulun talousmies, joka ajoi asioita ponnekkaasti, myös työntekijöiden hyväksi. Minäkin sain tämän eläkeasuntoni hänen ansioistaan. Hyvin hän vei työnsä läpi, ja talosta lähti Puolustusvoimiin kaikkensa Raamattukoululle antanut mies.

Seppo Kankaan YK-sotilaspappivaiheen aikana sijaisrehtorina oli pastori (teologian lisensiaatti, nyt eläkkeellä), sittemmin Helsingin Apollon Yhteiskoulun rehtori Hannu Karvonen. Millainen hän oli?

– Raamatunopettaja, jolla oli aikaa oppilaille, ja joka paneutui näiden ongelmiin. Pidetty opettaja, joka jätti raamattuluennoillaan pureskelun varaa. Sijaisrehtorina hän pyrki järjestelmään lukujärjestyksiä oppilaille hyviksi. Hannulla oli aikaa kuunnella ihmisiä. Uskon, että hän oli hyvä rehtori seuraavassa koulussaan.

Entä, miten ”keittiöstä” arvioidaan Helsingin Raamattukoulun sen hetkinen tila ja seuraava toiminnanjohtaja, koulun monivuotinen opettaja, silloin 44-vuotias nuorisonohjaaja Marja Heimala-Pelkonen (nyt eläkkeellä)?

– Marja on itsepäinen. Koulun uinuva tila on ohi! Marja on laittanut koulun varovasti liikkeelle. Marja vie tahtonsa läpi! Hän ei ole pehmoluonne, hän ei vastoinkäymisistä lannistu. Hän on hahmottanut tulevaisuutta. Marjalla on voimassa Vainikaisen ja Santalan raamattunäky: Raamattu kansan käteen, jonka hän on näiltä opettajilta saanut.

– Kerttu Vainikaisen aikaiset ystävät ovat uskollisesti olleet mukana kaiken aikaa. Hei eivät ole hylänneet, vaan ovat hyväksyneet kaikki rehtorit, myös Marjan.

Helsingin vuodet ja 22 vuotta Raamattukoulun palveluksessa ovat muokanneet Annikista realistin, joka vakuuttaa:

– Sananjulistajakin on vain ihminen, jolla silti on paljon annettavaa kuulijoilleen. Olen saanut jokaiselta koulun rehtorilta jotain arvokasta evääksi elämäntaipaleelleni. Uskon, että raamattuopetuksella on tulevaisuus. Materian perässä on nyt juostu tarpeeksi. Jo taiteilijoista huomaa, mitä tyhjyys on vaikuttanut heihin, he etsivät jotain. Vaikeat ajat ovat aina ihmisiä herätelleet. Viihdytysohjelmia on ollutkin jo liikaa, kunhan nyt vain löytyisi se punainen lanka.

Annikin muistot kirjattu Helsingin Raamattukoulun historiikista 1951-1991